Tarina rusinasta

Olen varmaan aiemminkin kirjoitellut Ellan Kevätvimmasta. Joka kevät näet käy sama homma, talven selän taittuessaa ja lumien sulaessa pikku spanielineito muuttuu silmissä. Tyttö oikein pursuaa energiaa, tohkottaen ihanien hajujen ympäröimässä maailmassa. "Mitä tuolla on, entäs tuolla?", "kuka täällä on kulkenut, ja mikä tuo ääni oli?"...
Vaikka on ilahduttavaa seurata innokkaan koiran touhuiluja, niin haittapuoli tahtoo kysyä hermoja. Hajuaistin tehokas käyttö vie toisten aistien käytöön tarvittavan voiman. Kuulo esimerkiksi. Ei kuule, ei.
Ja totteleminen - niin, sekin on vähän niin ja näin.
Maanantai iltapäivällä lähdin Ellan kanssa kävelylle. Kantositeen kanssa ei olla kuljettu pitkiä matkoja, koska jossain vaiheessa paikkoja alkaa särkemään. Suunnistin suoraa päätä isoon metsään, ajatuksenani oli istuskella jossain kannon nokassa kuunnellen lintujen sinfoniaa, toiveissa nähdä muitakin metsän eläimiä. Koira saisi siinnä pyöriä ympärillä hajuja tutkaillen.
Metsässä oli huumaava soitto, tuntui sille että kaikki seudun linnut laittoivat parastaan. Ella pyöri lähettyvillä, kun jäin kuvaamaan kaatuneen puun mielenkiintoisesti nostamaa kiven järkälettä. Uskomaton voima tuolla luonnolla kun sille tuntuu. Tätä tutkaillessani kuulin tutun volahduksen. Walesinspringerspanielin metsästyshuuto. (se joka väittää että spanieli ei pidä metsästäessä ääntä on väärässä).
Yritin välittömästi pysäyttää koiran pillillä. Tuloksetta. Koira oli päässyt liian lähelle riistaa. Mitä se nyt ikinä onkaan. Jatkoin koiran kutsuntaa. Yleensä koira tulee takaisin, vaikka ajaisikin jonkin elikon liikkeelle. Ei mitään. Lintujen soitto jatkuu kovana. Tuumin mielessäni että koira ei varmaan edes kuule kutsua lintujen äänen alta.
Menee tavattoman paljon aikaa. Ei vilaustakaan, ei ääntäkään koirasta. Alan olla huolissani, jotain on täytynyt tapahtua. Ella ei ikinä ollut näin hukassa. Ja kevään myötä myös kyyt ovat hereillä, niitä on näkynyt runsaasti.
Käyn välillä metsän reunassa etsimässä koiraa, mutta näkyy vain muita koiranulkoiluttajia kauempana, ei Ellaa missään. Olen huolissani, ja olkani särkee jo kunnolla.
Sitten näen pellon toisella laidalla miehen joka huitoo minulle kättään. En näe koiraa vallin takaa, mutta arvaan että karkulainen on löydetty. Se oli siis juossut kotiin päin! Kertakaikkiaan käsittämätöntä, sillä yleensä koira tulee aina luokse.
Kiiruhdan peltoaukean yli niin nopeasti kun pystyn. Puron takana minua odottaa vieras mieshenkilö, jolla on Ella hihnassa. Kiitän ja pyydän anteeksi - mies selittää että Ellan olivat ottaneet kiinni lapset leikkipuistosta, ihan meidän asunnon pihan takana. Olen koiralle niin vihainen etten juurikaan jäänyt juttelemaan mukavia, halusin vain poistua paikalta ja äkkiä.
Lähdin kotiapäin, kun vastaan tulee naapuri, joka selittää nähneensä koko jutun. Ella oli tullut salamana metsästä Pupujussilaukkarisen perässä. Oli huutanut suoraa huutoa (naapuri ihmetteli enkö TOSIAAN kuullut koiran menoa, mutta minähän olin metsässä lintusinfonian ympäröimänä). Parivaljakko oli juossut peltoaukean yli, asuntoalueelle (autoja!)! Lopulta jänö oli onnistunut jätättämään Ellan, joka oli sitten ilmeisesti ihmetellyt itsekseen, että kuinkas minä nyt kotona olen, ja kotiväki ei... Piha kun on aidattu, niin sisään ei pääse, joten koira oli kai jäänyt taivastelemaan tilannetta.  Naapuruston lapset olivat ottaneet Ellan kiinni, joten koira ei päässyt myöskään takaisin minun luo (parempi näin).
Arvatkaa vain kuinka vihainen olin koiralle. Viheliäinen karkurirakki. Joka saa nyt tyytyä tilanteeseensa, ja kulkea hihnassa.

Jotta sellaista täällä meillä. Rampa emäntä ja karkurikoira.
Mistä tulikin mieleeni. Päivänä eräänä kävelin kadulla, kun takaani tuli kaksi pikkupoikaa pyörillä. Pojat olivat olleet jossain Salaisessa Mestassa, ja toinen heistä vannotti että pidetään paikka sitten meidän kesken salaisuutena, jookos.. Minua hymyilytti. Ensimmäinen pojista pyyhälsi ohi - vastasi että joo, tottakai. Toinen pojista tuli perässä ja rallatteli "Bye bye beibi, rusina"... Eka huuteli takaisin etten minä mikään rusina ole, johon takimmainen poika vastasi, etten minä sulle sanonutkaan, vaan tuolle tytölle - joka olin siis minä!
Minulla nauratti kovasti, vaikka pitikin pohtia että olikohan tuo nyt hyvä vai huono juttu. Rusina? Niinkuin ryppyinen viinirypäle? =o))
No laulelma tuli ainakin iloisella äänellä ivallisen sijaan, joten päätin ottaa asian ihan positiiviselta kannalta.