Tarina rusinasta

Olen varmaan aiemminkin kirjoitellut Ellan Kevätvimmasta. Joka kevät näet käy sama homma, talven selän taittuessaa ja lumien sulaessa pikku spanielineito muuttuu silmissä. Tyttö oikein pursuaa energiaa, tohkottaen ihanien hajujen ympäröimässä maailmassa. "Mitä tuolla on, entäs tuolla?", "kuka täällä on kulkenut, ja mikä tuo ääni oli?"...
Vaikka on ilahduttavaa seurata innokkaan koiran touhuiluja, niin haittapuoli tahtoo kysyä hermoja. Hajuaistin tehokas käyttö vie toisten aistien käytöön tarvittavan voiman. Kuulo esimerkiksi. Ei kuule, ei.
Ja totteleminen - niin, sekin on vähän niin ja näin.
Maanantai iltapäivällä lähdin Ellan kanssa kävelylle. Kantositeen kanssa ei olla kuljettu pitkiä matkoja, koska jossain vaiheessa paikkoja alkaa särkemään. Suunnistin suoraa päätä isoon metsään, ajatuksenani oli istuskella jossain kannon nokassa kuunnellen lintujen sinfoniaa, toiveissa nähdä muitakin metsän eläimiä. Koira saisi siinnä pyöriä ympärillä hajuja tutkaillen.
Metsässä oli huumaava soitto, tuntui sille että kaikki seudun linnut laittoivat parastaan. Ella pyöri lähettyvillä, kun jäin kuvaamaan kaatuneen puun mielenkiintoisesti nostamaa kiven järkälettä. Uskomaton voima tuolla luonnolla kun sille tuntuu. Tätä tutkaillessani kuulin tutun volahduksen. Walesinspringerspanielin metsästyshuuto. (se joka väittää että spanieli ei pidä metsästäessä ääntä on väärässä).
Yritin välittömästi pysäyttää koiran pillillä. Tuloksetta. Koira oli päässyt liian lähelle riistaa. Mitä se nyt ikinä onkaan. Jatkoin koiran kutsuntaa. Yleensä koira tulee takaisin, vaikka ajaisikin jonkin elikon liikkeelle. Ei mitään. Lintujen soitto jatkuu kovana. Tuumin mielessäni että koira ei varmaan edes kuule kutsua lintujen äänen alta.
Menee tavattoman paljon aikaa. Ei vilaustakaan, ei ääntäkään koirasta. Alan olla huolissani, jotain on täytynyt tapahtua. Ella ei ikinä ollut näin hukassa. Ja kevään myötä myös kyyt ovat hereillä, niitä on näkynyt runsaasti.
Käyn välillä metsän reunassa etsimässä koiraa, mutta näkyy vain muita koiranulkoiluttajia kauempana, ei Ellaa missään. Olen huolissani, ja olkani särkee jo kunnolla.
Sitten näen pellon toisella laidalla miehen joka huitoo minulle kättään. En näe koiraa vallin takaa, mutta arvaan että karkulainen on löydetty. Se oli siis juossut kotiin päin! Kertakaikkiaan käsittämätöntä, sillä yleensä koira tulee aina luokse.
Kiiruhdan peltoaukean yli niin nopeasti kun pystyn. Puron takana minua odottaa vieras mieshenkilö, jolla on Ella hihnassa. Kiitän ja pyydän anteeksi - mies selittää että Ellan olivat ottaneet kiinni lapset leikkipuistosta, ihan meidän asunnon pihan takana. Olen koiralle niin vihainen etten juurikaan jäänyt juttelemaan mukavia, halusin vain poistua paikalta ja äkkiä.
Lähdin kotiapäin, kun vastaan tulee naapuri, joka selittää nähneensä koko jutun. Ella oli tullut salamana metsästä Pupujussilaukkarisen perässä. Oli huutanut suoraa huutoa (naapuri ihmetteli enkö TOSIAAN kuullut koiran menoa, mutta minähän olin metsässä lintusinfonian ympäröimänä). Parivaljakko oli juossut peltoaukean yli, asuntoalueelle (autoja!)! Lopulta jänö oli onnistunut jätättämään Ellan, joka oli sitten ilmeisesti ihmetellyt itsekseen, että kuinkas minä nyt kotona olen, ja kotiväki ei... Piha kun on aidattu, niin sisään ei pääse, joten koira oli kai jäänyt taivastelemaan tilannetta.  Naapuruston lapset olivat ottaneet Ellan kiinni, joten koira ei päässyt myöskään takaisin minun luo (parempi näin).
Arvatkaa vain kuinka vihainen olin koiralle. Viheliäinen karkurirakki. Joka saa nyt tyytyä tilanteeseensa, ja kulkea hihnassa.

Jotta sellaista täällä meillä. Rampa emäntä ja karkurikoira.
Mistä tulikin mieleeni. Päivänä eräänä kävelin kadulla, kun takaani tuli kaksi pikkupoikaa pyörillä. Pojat olivat olleet jossain Salaisessa Mestassa, ja toinen heistä vannotti että pidetään paikka sitten meidän kesken salaisuutena, jookos.. Minua hymyilytti. Ensimmäinen pojista pyyhälsi ohi - vastasi että joo, tottakai. Toinen pojista tuli perässä ja rallatteli "Bye bye beibi, rusina"... Eka huuteli takaisin etten minä mikään rusina ole, johon takimmainen poika vastasi, etten minä sulle sanonutkaan, vaan tuolle tytölle - joka olin siis minä!
Minulla nauratti kovasti, vaikka pitikin pohtia että olikohan tuo nyt hyvä vai huono juttu. Rusina? Niinkuin ryppyinen viinirypäle? =o))
No laulelma tuli ainakin iloisella äänellä ivallisen sijaan, joten päätin ottaa asian ihan positiiviselta kannalta. 

Kaikkea muuta kuin koira -asiaa

sijoiltaan mennyt solisluu, päiden pitäisi kohdata toisensa...

Viime elokuussa onnistuin kaatumaan pyörällä ikävin seurauksin. Oikeanpuoleista solisluuta kannattelevista nivelsiteistä kahdet (kolmesta) poikki, ja solisluu sijoiltaan. Ja kuten paljon myöhemmin kävi ilmi, niin olkapäässä oli myös murtuma. Selittää ne helvetilliset kivut.
Hoitoa pohdittiin pitkään ja harkiten; leikata vai ei. Kävin tavallisten lääkäreiden lisäksi parin kirurgin ja ortopedin väänneltävänä. lisää helvetillisiä kipuja. juu, kyllä se sattuu, ja ei, en ihan oikeasti saa kättä ylös, taakse, tai mihinkään muuhunkaan ääriasentoon.
Kerta toisensa jälkeen pohdinnan tulos oli sama, katsotaan josko aika parantaisi tilanteen. Leikkaus kun on monimutkainen, ei välttämättä onnistu, ja voi pahimmillaan aiheuttaa kovempia kipuja.
Alkuvuoden tarkistuksessa ortopedi totesi että solisluu on syönyt tiensä läpi viimeisen lihaksen läpi, ollen jumissa, törröttäen ikävän näköisesti. Eli ei enää ole mitään mahdollisuutta että tilanne paranisi itsestään. Great.
Lähete leikkaukseen kunnalliselle puolelle kirjoitettiin, mutta samalla keskusteltiin myös yksityisen puolen toteutuksesta. Hinta kirpaisee, mutta toisaalta yksityisellä puolen voin itse valita leikkavan lääkärin, ja ajankohdan. Suomessa on kai hoitotakuu. Kirje lähetteen vastaanotosta tuli kyllä pikaisesti, mutta siinnä olikin sitten kaikki. Ei vieläkään aikaa edes konsultaatioon.
Lopulta tein päätöksen, ja varasin ajan leikkaukseen yksityisestä sairaalasta. Leikkaus tehtiin viime viikolla, ja onnistui kai ihan hyvin.Täytyy todeta että en ihan hirveän hyvin muista, mitä ortopedi jutteli leikkauspäivän illalla, sen verran tokkurassa olin nukutuksen jäljiltä.
Operaatiossa otettiin oikeasta jalasta siirre (sairaskertomuksen mukaan ham string = kinkkunaru ;o) ),
jota käytetään solisluun paikoillaan pitämiseen. Tämän lisäksi olkaan on ymmärtääkseni viritetty lankoja ja ruuveja. Joten nyt minulla on nätisti niitattu haava polvessa, sekä toinen rivi niittejä oikeassa olassa. Mutta mikä tärkeintä, paikat ainakin näyttävät olevan kohdillaan. Groovy beibe. 
Nyt sitten parannellaan.
Kuusi viikkoa käsi kantositeessä. Ei voi tehdä mitään.
Aika raskasta.
Olen jo vakavasti harkinnut tilaavani jotain tv-shopista.
...mutta niinkuin vanha kansansanonta menee: Se parhaiten nauraa, jolla on vahvin lääkitys!

Medi Ella ja hyllyjä koko rahalla

Tänään me Ellan kanssa osallistuttiin Kirkkonummen Kennelkerhon agilitykisoihin. Ohjelmassa oli kolme starttia; kaksi agilityrataa ja hyppyrata.
Kaksi ensimmäistä mentiin maxi luokassa, vanhan kaavan mukaan. Ennen kolmatta rataa suoritettiin säkäluokan uudelleenmittaus kolleegiossa. Tätä ollaan odotettu, maxiluokka Ellan kokoiselle koiralle on aika kova. Ekalle kierrokselle lähtiessä lähettävä ratahenkilö kysyikin onko koira varmasti maksi. Totesin että on ainakin toistaikseksi, johon ratahenkilö tuumi että koiran selän kanssa kannattaisi olla varovainen. Kun koira on tuon rotuinenkin! (sitä sopii miettiä pohditiinko tässä että walesinspringerspanieli ei ehkä ole ihan kaikkein sopivin koira agilityyn vai mitä....) 
No. Suureksi ilokseni kaikki vaaditut kolme tuomaria mittasivat tytön medi-luokkaan! Joten viimeisenä ollut hyppyrata suoritettiinkin medi korkuisilla esteillä.
Se ei tosin auttanut, sillä Ellalla oli tänään ihan oma meininki. Vauhtia oli kyllä, mutta emäntä ei ollut kaikkein kiinnostavin asia radalla. Itse asiassa meno muistutti kaikista eniten vasikkaa, joka on päässyt kevätlaitumelle ensimmäistä kertaa.
Mutta eipä siinnä mitään, ei muuta kuin lisäkokemusta hakemaan. Ja ensi kisoissa sitten koko homma medeissä. Jee!

Lomalla

Kun talvi tuntuu loputtomalle on hyvä poiketa muualle. Ella lähti noutajapoikien seuraksi, ja me isännän kanssa noustiin sinivalkoisin siivin taivaalle, nokka kohti Thaimaata.
Ella ei meitä murehtinut, vaan vietti mukavaa aikaa herraseurassa. Eikäpä meilläkään tylsää ollut...

Maisemia ihailemassa

Isännän lepohetki altaalla

rantaviivaa

"Ei lämmin luita riko", sanoi paikallinen rekku kun päivälevon rannalla otti.

Pikkukoiran uimahetki

Mitäs me melojat

Ja mikä mukavinta, palatessa huomasimme että talven selkä suomessakin on taittumassa. Pakkaset muuttuvat pikkuhiljaa suojasääksi ja räystäsränneistä kuuluu jatkuva sulavan lumen aiheuttama veden lorina. Sitä ennen ehdittiin kuitenkin käydä hiihtämässä Ellan kanssa kunnon lenkkejä.
Saatiin pikku spanieliinkin vauhtia kun isäntäväellä on sivakat jalassa. Jos en paremmin tietäisi, niin sanoisin että Ellaa ihan nauratti, kun havaitsi että kohta mennään ja lujaa. Tokana hiihtopäivänä Ella veti höpelörinkiä suksia jalkaan laitettaessa - kohta, kohta, kohta ---mennään....!



 Jäällä Ella teki löydön. Pilkkijä oli jättänyt avannon viereen ahvenen. Spanielin saalis oli Ihana. Sitä piti heitellä ilmaan ja juosta rinkejä ahven suussa. Saaliin esittely mammalle meinasi olla liikaa, Elmeri oli vähän sitä mieltä että jos saaliin tuo näytille, saattaapi olla että sen menettää. Mutta eipä näin ollut, saaliista tuli vaan kehuja. Ainakin osa ahvenasta päätyi Ellan vatsaan, ja matka jatkui..



Reporanka röllöttäjä spanieli

 Tänä viikonloppuna hauskuusaste tripaantui kun noutajapojat tulivat kylään. On saatu mennä porukalla kaikki lenkit, ja juosta ja äristä. Ellan ja Väinön leikki on aina ollut leppoisaa, Ossin ja Ellan välit on herkemmät. Jos nuoriso (Ella ja Väinö) tahtovat alkaa riehua liikaa, niin Ossi komentaa että "nyt kunnolla", haukahtaen kerran.
Sen verran touhuisa oli viikonloppu että koiruudet olivat väsyksissä. Kyläväen pakatessa tavaroita autoon noutajapojat olivat sitä mieltä ettei täältä mihinkään lähetä. Pienellä kerällä on hyvä maata. Vain Ella oli eteisessä odottamassa. Olisi kai pitänyt vaihtaa koiria =o)
Ai niin - meinasi ihan unohtua! Ellalla oli viikolla synttärit. Pikkuneiti täytti kolme vuotta. Synttärilahjaksi Ella sai maksalaatikkoa. Isäntä tosin söi siitä osan. Kova on koiran kohtalo.

Turhaa touhua..?

toveri tuulikorva

Lunta sataa loputtomasti. Viime yönä oli tullut varmaan parikymmentä senttiä pehmeää, pöllyävää pakkaslunta. Ajokeli oli aamusta kaamea, ja meillä agilitykisat. Onneksi kuitenkin naapurissa, vain parin kilometrin päässä. Sinne siis heti aamusta. Kisakenttänä hiekkapohjainen kuplahalli.
Tavoitteena nollatulos hyvin sujuneiden edellisten kisojen rohkaisemana.
Tuloksena kaksi hylättyä rataa.
Revi siitä sitten huumoria.
Molemmat radat olivat hauskoja, eikä minulla ollut ylimääräisiä paineita. Ekaan suoritukseen lähdettiin, ja heti kolmannelta esteeltä Ella heittää yllärin - kiertää edessä olevan hypyn ohi ja suuntaa kohti tuomaria. Ottaa tulomatkalla yhden putkenpään (tästä hylkäys), pyörähtää ympäri, ja tulee katsomaan mihin se mamma jäi... Siitä sitten homma haltuun, ja rataa edetään vauhdikkaasti. Radan lopussa on rengas, josta on hieman haasteellinen keppien sisääntulo ennen viimeistä hyppyä. Yritin kääntää kropan menolinjan sellaiseksi että kepeille päästään, mutta koira ajaantuu hieman sivuun ja kepeiltä kielto. Homma taas haltuun ja maaliin.

Toinen kierros alkaa hyppy - kepit - rengas yhdistelmällä. Jännitin etukäteen keppien sisääntuloa, mutta päätin kuitenkin ottaa sen "väärältä puolelta" sujuvaa jatkolinjaa ajatellen. Ei olisi kannattanut. Koiruus kyllä menee oikein sisään, mutta sen sijaan että jatkaisi pujotteluun pyyhältää vaan läpi. Siirryn keppien oikealle puolelle, uusi yritys ja sama tulos. Koira sukeltaa ekasta läpi ja sivuun. Ei muuta kuin uusiksi. Tällä kertaa kepit tehdään hienosti loppuun saakka. Rata jatkuu ihan ok eteenpäin, kunnes tullaan putken sisäänmenolle.
Koiran linja on suoraan kohti putkea, mutta suuaukolta koira pyörähtää putken sivuun, ja menee katsastamaan putken takana seissyttä ratahenkilöä. Palaa takaisinpäin juuri suoritetulle A:lle (jonka vieressä tuomari seisoo) ja heiluttelee iloisesti häntäänsä A:n huipulla.
Siinnä vaiheessa meikäläinen on saanut tarpeekseen showbisneksestä, ja päättää jättää radan kesken.

Videolta katsottuna suoritusta tekee iloinen hännänheiluttaja, joka ei vaikuta olevan ihan kauhean kiinnostunut emännän ohjauksesta.
Jotta ei muutakuin treenikavereille terkkuja: voisitteko ystävällisesti tulla seisoskelemaan kentälle kun me harjoitellaan.

Ojangon avajaiskisat

Ella Bella Ballerina

Joo. Eipä ole tullut päiviteltyä blogia. Syykin on selvä. Olen päättäväisesti todennut että läskille pitää antaa kyytiä, ja näin ollen viikko-ohjelmaani on lisätty jumppa ja zumba-tunnit. Kun näiden lisäksi harjoitellaan agilityä kerran tai kahdesti viikossa - ja töissäkin pitää käydä, niin aika tahtoo olla kortilla.
Läskit. Niistä on pirullisen vaikeaa päästä eroon. Mutta minkäs teet, kun pitää ruuasta. Siinnä on nautinto josta en suostu luopumaan.
Sitten asiaan. Ollaan siis jatkettu agilityn harjoittelua, ja syksyllä käytiin kisaamassakin, huonolla menestyksellä. Heikkohermoisempi olisi jo jättänyt homman kesken moisilla suorituksilla. Treeneissä mennään jo kohtalaisesti, mutta meikäläisen kisajännitys tarttuu niin kovin helposti herkkänahkaiseen pikkuspanieliin. Niinpä kisoissa ollaan saatu taivastella erinäköisiä esityksiä, joissa kovin usein homma karkaa lapasesta ja koiruus alkaa haistella maata, tai muuten vaan viihdyttää yleisöä.
Joulukuun puolen välin jälkeen aloimme odotella Ellan juoksuja, jotka alkoivatkin tavanomaiseen tapaan. Joten loppuvuosi meni pitäessä taukoa agilitystä.
Tammikuun alussa suuntasimme vuoden ekoihin treeneihin juuri avattuun Vuokkoset areenaan Ojankoon. Siellä Ella oli kuin unelma; innokas tekemään yhdessä, ja seurasi ohjausta tarkasti. Aivan mahtava fiilis!
Tästä innostuneena ilmottauduin avajaiskisoihin. Maxien ykkösluokkaan olikin tulossa harvinaisen monta walesilaista, kokonaista viisi kappaletta. Meidän ilmoittautuessa toimihenkilöt ihmettelivätkin että mikähän walesien valloitus mahtaa olla kyseessä..

Meidän kisat menivät tänään erittäin hyvin. Ella hidasteli radalla, mutta seurasi kuitenkin hyvin ohjausta. Itse olen tyytyväinen ohjaukseeni, aina on parantamisen varaa, mutta meikkis on meikkis.
Ekaksi vuorossa oli agilityrata. Ensinäkemältä jännitin paria kohtaa, mutta rataantutustumisessa tuli hyvä fiilis. Luokassa oli 51 koiraa, ja meidän vuoro oli 41. Kerittiin siis hyvin seurata muidenkin suorituksia.
Ajattelin vetää radan varman päältä, kepit sisäänmenon vahvistuksella. Tiesin että tässä tulee olemaan haastetta, sisäänmenolle tulee kiire... No näin kävikin, ja kepeiltä virhe. Korjaukseen meni sen verran aikaa, että ei ehditty ihanneaikaan. Kuitenkin olin enemmän kuin tyytyväinenen, sillä tavoitteenamme oli hyväksytty ratasuoritus. Se tulikin, ja näillä pisteillä irtosi myös meidän agilityuran paras tulos!
Tästä hyvästä Ella sai heti radan päätteeksi vetää suoraan purkista lihapateeta. Se on Superpalkinto - asia josta Ella aivan varmasti tietää että nyt tuli tehtyä jotain hienoa!
Myös hyppyrata oli hauska, siinnäkin päästiin kepeille asti virheittä. Ella otti myös sisäänmenon hienosti, mutta puolessä välissä keppejä etenin itse liian nopeasti, joka sai koiran hutiloimaan ja jättämään yhden kepin välistä. Eli taas sama virsi, virhe kepeiltä syö aikatavoitteen.
Päivän molemmat suoritukset olivat hienoja, ja niin harmittavan lähellä nollatulosta!
Mutta kuitenkin kisoista jäi hyvä fiilis, tästä on hyvä jatkaa!
Onnistumisesta tulee lisää varmuutta meille molemmille, ja ensi kisoihin lähdetään luottavaisena. Lisää harjoitusta, vähemmän jännitystä, lisää vauhtia... siitä se lähtee!

Sitten ei muuta kun videoita katsomaan:
Tiina ja Lotte agilityradalla.
Anu ja Nemo
Ellan agilityrata
Ellan hyppyrata

Päivän tulokset HSKH:n sivuilta.
PS. Kun totesin kasvattaja Tiinalle että Ellalle on varattu herkkupateeta palkkioksi hyvän suorituksen varalta, niin Tiina kysyi että mitäs ohjaaja saa..? Ihan heti en keksinyt vastausta, mutta illalla piti korkata pullo hyvää Proseccoa. Kyllä oli niin hieno päivä että kupliva on paikallaan =o)

Metsästysreissulla



Tänä syksynä Ella pääsi vihdoinkin toimimaan omassa lajissaan, eli metsästyksessä. Ohjelmassa oli sorsapassissa hiljaa istumista, saadun saaliin noutamista ja kanalintujen metsästystä. Näihin touhuihin Ella pääsi isännän kanssa. Minulla oli tarkoitus olla mukana seuraamassa, mutta kuinkas kävikään - palkattomalla vapaalla kun oltiin, niin sairastuin heti alkuviikosta flunssaan. Minun viikko meni näin ollen suurimmalta osin potemiseen. Onneksi olin ottanut pari kirjaa mukaan, niitä oli mukava lukea uunia lämmitellessä... Sorsalinnustuksessa Ella toimi hienosti. Noudot sujuivat, ja suurimman osan ajasta tyttö osasi istua hiljaa paikoillaan. Ekan ammutun ja noudetun sorsan jälkeen Ella tajusi mistä on kysymys. Kun seuraava sorsalauma saapui hiljakseen paikalle, ja tiedustelijalintu kyseli kvaak - onko kaikki kunnossa, Ella alkoi tärisemään jännityksestä, sieltä niitä taas tulee! Siinnä oli spanielin hermot koetuksella, koskahan se laukaus tulee... Tyttö odotti nätisti ja hoiti muutekin hommat kotiin.



Walesinspringerspanielin pyy

 Sitten vuorossa oli metsäkanalinnustus, jossa riistatoiveina pyy, teeri ja metso. Ekana metsäpäivänä Ella mennä touhotteli tavanomaiseen tapaansa, eikä ihan heti tajunnut että kyseessä olikin nyt normaali lenkin sijaan metsästystilanne. Seurue sai saaliiksi joitain lintuja, ja mukana oli myös noutaja labbis.
Toisena päivänä meininki oli jo erilaista, edellisen päivän saalis oli innostanut spanielin töihin, ja tyttö teki nätisti hakua. Tilanteita tuli, mutta koska metsästäjänä oli tuore metsämies, niin saalis jäi yhteen pyyhyn. Mutta miten se vanha sanonta kuuluikaan: Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla! 
Iltamassa löysin syrjäiseltä soratieltä vielä lämpimän yliajon uhrin; pupujussilaukkarinen oli ottanut osumaa autoon. Jänis oli hyväkuntoinen, joten päätin ottaa sen mukaan ja viedä Ellalle ihmeteltäväksi. Tämä riista olikin kovasti Ellan mieleen - liiaksikin, nimittäin tytön puruote oli kaikkea muuta kuin hellä. Lintua Ella pitää kauniisti, mutta ote jäniksestä oli niin tomakka että rutina kuului. Otin siis jäniksen paremaan talteen, ja tein sillä seuraavana päivänä laahausjäljen.
Jälki oli tarkoitus käydä läpi vasta vuorokauden päästä, mutta Elmeri pirulainen löysi jäljen alkupään ihan itsekseen. Meidän valmistautuessa yöpuulle tyttö oli teillä tietymättömillä. Kun Ellaa ei kuulunut eikä näkynyt missään, niin arvasin heti mitä se puuhailee. Pillityskään ei saanut koiraa tulemaan, joten auttanut muuta kuin lähteä taskulampun kanssa perään. Pääsin aikalailla jäljen päähän, kun tyttö tuli innoissaan kertomaan että "Äiskä, täällähän on jänis!". Hankala tilanne, kun koira on tehnyt juuri sitä mitä pitääkin (seurannut jälkeä) ja samalla myös jotain kiellettyä (ei noudattanut kutsua).
Viime viikko oli siis Ellan mieleen. Mikäs sen mukavampaa kuin mennä päivät metsässä lintuja hakien, sitten mökille syömään ja lämmittelemään, illalla sorsapassiin ja sama rumba käyntiin heti seuraavana aamuna. Edes aamuviiden herätykset eivät olleet Ellalle liikaa, vaikka normiaamuina tyttö onkin sitä mieltä että vielä voisi koisia.
Tiistaina käytiin piiitkästä aikaa agilitytreeneissä, ja voi pojat että tytössä oli virtaa. Rataharjoitusta tehdessä olin liian hidas, joten Ella otti pari omaa estettä väliin - jiihaa! täältä tullaan, mutta piti ottaa noi pari hyppyä, kun et kerran ollut ajoissa kertomassa mihin ollaan menossa.
Ero kesään on niin huima, ettei sitä edes käsitä. Ei ole perässä vedettävä tämä koira. Nyt pitää olla itse huippunopea ja tarkka, niin tulee tuloksia.


Niin kaiho on katse spanielin