Aurinkoinen marraskuun puolivälin päivä

Lilin putrakkolotraus

 

Teini-ikäisen vanhemmuus

Se on joskus vaikeaa kun perheessä on murkkuikäisiä.
Pikkuneiti Lili ei ole vielä vuottakaan, ja koettelee yleensä pikku kepposillaan, ja runsaalla - jopa ylitsevuotavalla elämänilollaan.
Tänään ohjelmassa oli Karkureissu. Ensimmäinen kerta että koira katosi, eikä tullut takaisin.
Pillitin, huutelin ja pillitin koiraa takaisin, mutta ei mitään. Hiljaista.
Kun koiraa ei kuulu takaisin, niin juoksin kotiin, ja hälyytin Teemun apuun.
Palataan katoamispaikalle, kutsutaan koiraa ja sitä rataa, mutta hiljaista on. Hajaannumme etsintään. Juoksen ja juoksen aluetta läpi, mutta ei mitään. Ja Teemulla sama homma. Käyn auton, ja jatkan etsintää. Ei niin mitään.
Kysyn kaikilta onko kukaan nähnyt koiraa, mutta ei mitään.
Hälyytän apujoukkoja, mutta kukaan ei saa koirasta mitään havaintoja.
Tässä vaiheessa alkaa käydä selväksi että koiralle on pakko olla tapahtunut jotain. Onnettomuus tai kiinni jääminen, tai jotain. Huoli alkaa olla jo suuri, kun tälläistä ei kertakaikkiaan ole tapahtunut.
Palaan katoamispaikalle, hiljennyn ja huutelen. Ei mitään - vai kuuluiko jostain pieni piipitys?
Huutelen uudelleen, mutta hiljaista on. Etsintä jatkuu. Ajelen autolla, juoksen, pysähdyn, huutelen, pillitän, mutta ei mitään.
Lopulta puhelin soi, ja Teemu kertoo löytäneensä Lilin. Yllättävästä paikasta. Ihan läheltä katoamispaikkaa erään koiratalouden aidatulta pihalta! Siellä se oli haukahtanut isännän kutsuun, eikäpä isäntäkään ollut heti tajunnut että kyseessä on meidän koira, sillä tässä taloudessa asuu kaksi punavalkoista bretonia. Noin iltapimeässä ei ihan heti tule mieleen että bretonin sijaan pihalla on oma koira.
Sinne se pikkuneiti oli jotenkin päässyt - mutta ei enää pois! Voi elämä!
Näin saatiin karkulainen takaisin kotia, ja hetken järkytyksestä toivuttuani rupesi jo hivenen hymyilyttämään, nimittäin juuri tämän perheen bretoniherra on ollut Ellaan kovin Rakastunut, ja tullut kilometrienkin päästä riiustelemaan. Eipä olisi tuolloin Ali-herraa palautellessa osannut ajatella että kerran mennään toistepäin, haetaan spanielia bretoneilta kylästä!

Sapelihammastiikeri

Lili, sapelihammastiikeri
(vai oliko se spanieli ja peuransarvi)

Lilin ja Ellan syystuumailutauko

Mä häntääni vain heilutin...

Perjantai-illan kevennykseksi

Tätä katsellessa pitää hyräillä Leevi and the Leevingsin biisiä jonka sanat menee jotenkin näin:

"sun villakoirasi nimi oli Rin Tin Tin, typerä piski joka murisi mulle,

hölmöksi tunsin minä itsenikin,

vaikka kaikesta halusin puhua sulle, mä häntääni vaan heilutin..."

 

Speedy Agiliitäjä ja Ampparin uhri

Vauhtia!
Sitä riitti tänään, kun starttasimme Ellan kanssa BATin agilitykisoissa.
Otin alun varman päälle, kun monessa kisassa ollaan otettu eka virhe heti alussa.
Ekan osuuden jälkeisestä käännöksestä oli vuorossa suora; puomi, rengas ja putki. Oikein näki kun Ella intoutui, tyttö lähti kuin ohjus eteenpäin, suorittaen kaikki esteet mallikkaasti. Ja matkaa jatkettiinkin jonkun matkaa varsin mallikkaasti, kunnes olin itse liian hidas. Ja kun ohjaaja ei kerro, niin koirahan päättelee. Eikä se koiran päätelmä ole aina sama kuin mitä tuomari on suunnitellut. No. Ratasuorituksesta tuli hylätty, mutta meillä molemmilla oli naama kuin Hangon keksi - selkeesti näki että Ellalla oli superkivaa, ja minuahan se vaan nauratti!
Ennen tokaa rataa paikalle saapui isäntä. Eikä se ollut suorituksen kannalta hyvä juttu; toinen rata meni aivan pipariksi, kun Ella lähinnä ihmetteli että mihinkähän se isäntä meni. Yrityksestä huolimatta en saanut Ellaa hanskoihin, ja päätin jättää radan kesken.
Lili kävi viettämässä aamupäivän ampumaradalla haulikon paukkeeseen tottumassa. Muuten homma oli mennyt hienosti, mutta ampumaharjoitusten jälkeen pikkuneiti oli käynyt valitettavasti liian lähellä amppareita. Osumia oli tullut molempiin päihin, ja agilityradalle saapuikin apea pikkuneiti toinen silmäkulma turvoksissa. Ampparien pistot olivat jopa saaneet reppanan oksentamaan. Tämä oli jo toinen kerta vähälle aikaa, joten toivottavasti oppi menisi perille, amppareiden ja mehiläisten lähelle ei kannata mennä...

Agiliitäjä ja sen avustaja

Kuvia viime viikonlopun kisoista, Kiitos Jukka Pätyselle luvasta käyttää kuvia blogissa.

TÄÄLTÄ TULLAAN!
kuva: Jukka Pätynen

Huomio Ellan lentoasentoon (takajalat!), ei siihen väsyneen näköiseen ohjaajan.
kuva: Jukka Pätynen
 

Ella A-esteellä
kuva: Jukka Pätynen

Heikossa hapessa

Viime lauantaina meillä oli Ellan kanssa buukkaus Kivikon agilitykisoihin. Osallistujia oli etukäteistiedon mukaan tasan kaksi meidän luokassa (tää oli kyllä ennätys!) ja kun kisaamaan päästiin niin voitiin todeta että se toinen kisakumppani olikin jo luovuttanut. Joten ei olisi tarvittu muuta kuin hyväksytty ratasuoritus, niin olisi päässyt kultapallille.
....mutta. Perjantaina meillä oli työpaikan kemupileet, ja kun skumppaa tuli nautittua vähän enemmän kuin tarvitsisi, niin kunto lauantaina oli Heikko. Hyvin heikko.
Onnistuin kyllä raahautumaan radalle, kisat kun oli iltapäivällä, mutta siihen se sitten jäikin. Käytiin me kyllä juoksemassa radalla, mutta eihän siitä mitään tullut. Muuta kuin yleisön sympatiat, Elmaneiti nimittäin kyllä osaa tulkaa minun tunnetilat ja käyttäyy sen mukaisesti. puuhhhhhhhh

Lady LiLuu laiturilla

Kaikki tytöt huilii yhdessä läjässä