Eilen iltapäivällä soittelin sisarelleni kysyäkseni millainen keli Vantaalla on. Meillä Kirkkonummella näet satoi varsin reippaasti. Rakas sisareni totesi että keli on aivan loistava agilitytreeneille, eikun menoksi vaan. No mehän sitten lähdettiin.
Ojangolla satoi vettä. Pikku spanielit vaihtoivat nopeasti väritystä puna-valkoisesta harmaaseen. Pitäähän sitä tietysti painia, kelistä riippumatta.
Treenit aloitettiin, ja vaikka meidän pikku prinsessa yleensä on sitä mieltä, että sateella ei voi tehdä yhtään mitään, niin harjoitukset meni aivan loistavasti. Liekkö ollut sateen syytä että maahan valuneet herkut eivät kiinnostaneet aivan niin paljon kuin normaalisti, vai oliko syynä se että viime kerran positiivisen vasteen innoittamana otin Ellalle evääksi kanaa. Mutta niin siis edettiin, että pikkuneiti kyllä vienolla äänellä ilmoitti ettei sade ole kivaa, mutta suoritti siitä huolimatta annetut tehtävät hienosti.
Merjalle vaan terveisiä että minun monta vuotta hienosti palvellut drymax asu ei sitten enää pidä vettä. Ei takki, eikä housut.
Piti käydä tänään kaupasta hakemassa uudet kuteet, kun mietin että viikonlopusta voi tulla surkeaa, jos Springeripäivillä sataa vettä.
Minusta on aivan mahtava miten Ella on kehittynyt. Keskittymiskykykin on jo aivan toista luokkaa kuin muutama viikko takaperin. Ruokaa annettaessa neiti istuutuu nätisti paikoilleen, ja katsoa tapittaa silmiin usean sekunnin ajan, niin kauan kunnes saa luvan ottaa ruokaa. Vielä vähän aikaa sitten rutiini oli kuppi-vilaus-kuppi-vilaus-istu-maahan-vilaus, kun tyttö yritti kaikkia mahdollisia juttuja, jotta saisi eväänsä mahdollisimman nopeasti.
Tänään päiväkävelyllä näin taas käärmeen. Ella taisi taas aavistella minun pelon, kun sillä meni häntä koipien väliin. Yleensä kun tuo on niin reipas tyttö. Minun piti sitten vähän matkan päästä leikkiä Ellan kanssa jotta sain epävarmuuden katoamaan.
Iltalenkillä päästiinkin tarkastelemaan komeaa kaurispukkia oikein lähietäisyydeltä. Se oli iltasyönnillä tuossa pellolla. Hiivittiin hiljaa lähemmäs ja tuijoteltiin toisiamme. Vain korvat ja sieraimet liikkui, kun upea eläin tutkaili meitä. Ella ei tajunnut että mitä me hiivitään ja jäkitetään paikallaan, mutta oli kuitenkin leikissä mukana, hiljaa aloillaan. Vähän matkan päästä nähtiin kaksi muutakin kaurista, mutta ne olivat kauempana. Jopa kotiinpaluu sujui tänään hienosti, yleensä käy niin että Ella alkaa loppumetreillä vetämään, joka taasen tarkoittaa matkan tyssäämistä (vetokoiraa kun en halua).
Niin että ei tässä voi oikein muuta todeta kuin että onpa mukavaa kun meillä on hienosti kehittyvä koira! Joka muuten painaa jo kymmenen kiloa =o)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti