Viimeinkin kuvia

Nonnii, nyt on saatu kone siihen kuntoon, että kameraohjelmakin toimii. Aloitetaan kuvilla Jangas pentuetapaamisesta. 

Elvis, Täplä, Kati ja Aksu

Kuvassa D-pentue: Manteli, Paavo, Raisa, Tarmo, Nuppu, Remu

 

Kuvassa neljä sukupolvea: Isomummi Kati, mummi Täplä, äiti Raisa ja tytär Ella.

Sitten tähän aamuun. Nukuttiin ruhtinaallisesti kymmeneen, ja lähdettiin ennen aamiaista ulos koiran kanssa. Yöllä oli satanut lisää lunta, joten joka paikka on pehmeän pakkaslumen peitossa. Ja kun lunta muutenkin on paljon, niin pikku Spanieli meinaa hautautua hankeen...

 

  

  

Lenkiltä palattaessa nähtiin naapurin koikkerin pentu, joka haukkui Ellan varsin tarmokkaasti ;o) Aina yhtä vakuuttavaa tuollaisen muutaman kuukauden vanhan pennun haukunta...

Ellan mielestä naapurin Pilkku on hauska tapaus, vaikka haukkuikin isompaansa.

Lenkin jäljiltä tytön tassut olivat lautasena, kun jokainen varvasväli oli aivan täynnä jäätynyttä lunta. Niinpä ohjelmassa seurasi trimmausoperaatio. Trimmaus on mukavaa, mutta välistä pitää potkiutua, kun kutittaa niin maan vietävästi. Nyt tassut on taas siistit. 

Elmeri on myös palautunut valeraskaudestaan. Tyttö on saanut takaisin tarmokkuutensa, joten välistä pitää riehua oikein kunnolla. Ja olipahan tyttö viihdyttänyt itseään tässä viikolla muutenkin... Ollaan jätetty nykyään vierashuoneen ovi auki päiväksi, kun Ella tykkää makoilla siellä sohvalla (olkkarin sohva kun on tytöltä Ehdottomasti Kielletty). No, viikolla siis palasin töistä, ja kun menin vierashuoneeseen, niin siellä odotti tuho. Ella oli pötkötellyt selällään vierashuoneen futon-sohvan vieressä, ja oli hokannut että futonin runko se on mukava purulelu pikku koiralle.

Saaterin majava. 

 

Vauvoja?

Jos yhtään osaan tulkita koiraa oikein, niin Ellan kuvitteelliset vauvat ovat nyt syntyneet. Tytön käyttäytyminen on muuttunut; ihmisten arastelu, jota on esiintynyt viime aikoina, on vaihtunut Pikku Spanielin uteliaaseen ja innostuneeseen vastaanottoon. Vinkulelu sai Ellan itkeskelemään siihen tyyliin, että katsoin parhaaksi piilottaa sen yläkomeroon. Pesän (nylonhäkki) pehmusteet on kuoputettu ja ruoputettu Ellalle mieluisaan järjestykseen. Tyttö on huomattavasti pirteämpi kuin menneinä viikkoina, vaikkakin lenkiltä pitäisi päästä kotiin vielä nopeasti. Metsälenkit kuitenkin maistuu, onhan siellä paljon hienoja hajuja spanielin haisteltavaksi.

Eilen pohdiskelin syntyjä syviä. Pitää sitä ihmisen olla latvasta vajaa, kun aamu kahdeksalta raahautuu jääkylmään halliin puuhailemaan agilitykisoihin ratamieheksi. Kotoa lähtiessä auton lämpömittari näytti -25 astetta. Brr. Kentänlaittopuuhissakaan ei tullut lämmin, saatikka siinnä vaiheessa kun seisot kentän laidalla silmä kovana tarkaten koirien menoa, valmiina korjaamaan pudonneita rimoja. Siinnä oli kuulkaa varpaat jäässä, kun puolenpäivän jälkeen tuli työvuoro täyteen. Kotia päästyä piti käpertyä sohvalle viltin alle lukemaan Salme Mujusen "Tie Tottelevaisuusvalioksi" -kirjaa. Ei puhettakaan että olisi huvittanut lähteä koiran kanssa ulos. Pari tuntia piti ladata akkuja ennen lähtöä. Sitten käytiin kivalla metsälenkillä.
Tänään oli siitä mukava päivä, että sain uuden kannettavan tuhoutuneen tilalle. Päivä onkin kulunut ohjelmia asennellen ja asetuksia muutellen. Kameran ohjelmat on vielä asennusta vailla, mutta eiköhän sitä kohta saada taas kuviakin blogiin.

Valheellinen raskaus

Olen tässä pohtinut, että kuinka kauan tätä valeraskautta voi oikein kestää? Tuntuu että juoksuista on kulunut jo iäisyys. Milloin sen oman pirteän koiran saa takaisin?
Ella on yhä väsynyt ja haluton miltei kaikkeen. Lenkille lähdetään, mutta heti kun pissat ja kakat on tehty (ja ne tulee nopeasti), pitäisi kääntyä takaisin kotiinpäin. Möröille pitää murista ja haukahdella (möröksi luetaan suurinpiirtein mikä tahansa kolahdus tai ääni ulkoa), ja vieraita ihmisiä pitää arastella.
Metsässä tyttö sentään intoutuu juoksemaan ja haistelemaan hajuja, joita pupujussit, peurat ja muut metsän eläimet ovat jättäneet jälkeensä. Tänään Ella tosin jo näytti palautumisen merkkejä, kun jaksoi leikkiä kanssani isännän paidasta tehdyn lelun kanssa pitkän tovin.
Muuten ollaan eletty tavalliseen tapaan, aamulla ulos koiran kanssa, töihin, iltapäivällä kotiin, koiran kanssa ulos, hengailua, iltapissit ja nukkumaan... ja sama uusiksi seuraavana päivänä.
Voi kun tulisi jo kesä! Ja ollappa pidemmät lomat, että saisi olla öllötellä. Tämä talvi on kyllä ollut sinänsä kiva, kun on kunnolla lunta, mutta kuitenkin; kesän lapsi mä oon.

Kaiken maailman koneita

Viikko sitten tiistaina minulla olin menossa palaveriin, neukkariin joka oli noin 4 metrin päässä työpisteestäni. Kiireessä sulloin kannettavan laukkuun, ja laukun kainaloon. Kaksi metriä työpisteeltäni tunsin jonkin liukuvan, ja kuulin kolahduksen. Sekunnin murto-osassa tajusin mitä tapahtui, läppärihän se liukui laukusta ja lattialle. Saattaapi olla että huuliltani purkautui sanoja jotka eivät ole painokelpoisia, ja että tapahtuma keräsi kovasti huomiota. On yleisesti tunnettua, että kovalevyllä varustetut tekniset vempeleet eivät tykkää kolahduksista, tiputuksista puhumattakaan. Avasin koneen varovasti, näytölle tuli teksti "disk error". Tyhmyyttäni manaillen kiikutin koneen IT osastolle - ja viikko tapahtuman jälkeen kirjoitan tätä tekstiä lainakoneella. Omasta koneestani ei ole enää eläjäksi. Kovalevyn pelastusoperaatio on yhä käynnissä, saa nähdä miten koneella olleelle tiedolle käy.
"Pitikö olla hoppu, nyt se on leikin loppu", soi päässäni.
Jos hyviä puolia pitää hakemalla hakea, niin saahan tässä uuden koneen jonkun viikon päästä. Sen toimintakuntoon (omat asetukset ja tarvittavat ohjelmat) ottaneen puolisen vuotta. Onneksi tuli kesällä hankittua erillinen ulkoinen kovalevy. Työasioita sinne en ole laittanut, vaan kaikista tärkeimmät, eli omat valokuvat. Olisi ollut melkoinen menetys jos kaikki valokuvat olisivat menneet taivaan tuuliin. Pikku Elmerin vauvakuvat ja muuta nostalgista. Blogissa on joistain kuvista pienennetyt versiot, mutta tietenkin vain murto-osa kokonaisuudesta.
Viikonloppuna osallistuttiin koko perheen voimin Jangas pentuetapaamiseen. Olipa mukava nähdä niin monta tuttua ja tuntematonta naamaa, jota yhdisti rakkaus pieniin pisamanaamoihin. Ohjelmaakin oli, ensiksi osallistuttiin Ellan kanssa Berit Niemen ohjaamalle TOKO tunnille. Ellalla on vieläkin valeraskauden aiheuttamia oireita, ja täytyy sanoa että helppoa ei ollut. Tytön mielekiintoa kun ei tahtonut saada herätettyä millään ohjaajaan, taikka yhdessä tekemiseen, ympärillä kun oli vaikka mitä mielenkiintoista.
No lopulta hommassa päästiin eteenpäin, ja sainkin paljon hyviä vinkkejä treenaamiseen. Tuli taas hämmästeltyä, että miten vaikeita yksinkertaiselta näyttävät ja tuntuvat asiat saattavatkin olla, ja nimenomaan ohjaajalle. Kotonakin ollaan jo harjoiteltu Beritin oppien mukaan, mutta yhä on ongelmia oman kropan hallinnassa. Lisää harjoitusta siis =o)
Tämän jälkeen seurattiin muiden harjoituksia TOKO ja agility areenoilla. Agilityssä pääsimme Päivi Männistön ohjaukseen. Sain innostettua Ellan yllättävänkin pirteään toimintaan valeraskaudesta huolimatta. Ella odotti lähtökäskyä aivan käsittämättömän hienosti. Sain mennä ohjaamaan hyvinkin kauas alusta, joka antoi minulle mahdollisuuden olla siellä missä tukea eniten kaivattiin. Minusta oli yllättävää miten kaukana voin olla koirasta ilman ongelmia. Käskyn saatuaan Ella sinkosi eteenpäin kuin ohjus, koska edessä oli yhden esteen jälkeen putki - joka tuntui olevan Ellan lemppari. Tosin valeraskauden pahimpaan aikaan edes putki ei saanut tyttöä innostumaan. Hypyissä tytöllä ei ollut yhtä suurta intoa, vaikka ne suoritettiinkin. Minä varauduin rataan namien lisäksi uudella vinkulelulla, joka saikin hienosti vipinää pikku kinttuihin.
Teemu osallistui myös Pauli Sarsaman metsästyskoulutukseen, meidän tyttöjen huiliessa agilityn jälkeen. Päivän päätteeksi tehtiin Ellalle myös helppo jälki fasaanilla. Sitä ennen kuitenkin poseerattiin kuvissa (vaikka Elmeri olikin sitä mieltä että ei ole samaa porukkaa muiden kanssa) ja osallistuttiin näyttelykoulutukseen. Ellalle pitää tehdä kovasti käsittelyharjoituksia, jotta hampaiden katsomisesta ja muusta tulisi luontevaa. En tiedä johtuuko tytön tämänhetkinen arastelu iästä, valeraskaudesta vai jostain muusta. Olenkin pyytänyt tuttuja ja vähemmän tuttuja ihmisiä katsastamaan Ellan hampaat.
Kuviakin olisi, mutta niitä ei saa ulos kamerasta ennenkuin saan sen uuden koneen (lainakoneelle kun en voi asennella kameran vaatimia ohjelmia). Kärsivällisyys on hyve, sanotaan.
Mistä tulikin mieleeni, että Pleikkarin osto miehelle joululahjaksi ei ehkä ollut hyvä juttu.

Hyvää Uuttavuotta!

Ellan tuunattu siipidummy

Niin se sitten vaan vuosi vaihtui uudeksi. Vietimme uudenvuoden kotosalla, seuranamme meillä oli sisareni perhe, joten Ella sai taas nauttia herraseurasta, mikä olikin todella hyvä juttu.
Ella on näet ollut valeraskauden kourissa. Pohdin ensin että tyttö on vaan tavanomaistakin väsyneempi, kun pikku silmät luppasee, mutta valeraskauttahan tämä on. Uloslähtiessä tyttö tekee tarpeensa nopeasti, jää sitten paikoilleen ja katsoa napittaa silmiin, yrittäen sanoa että nyt tartteis lähteä takaisinpäin. Eteenpäin saa kulkea pitkän matkaa ennenkuin tytön hermot pettää, ja koira juoksee meidän perään. Vähän matkaa kuljettua sama juttu toistuu, tyttöparka yrittää kertoa että tartteis mennä takaisin kotiin. Mutta ei ne emäntä ja isäntä tajua, kun matka vaan jatkuu ja jatkuu.
Nyt kun Ellalla oli pojat seurana, niin lenkillekkin saattoi lähteä ihan normaalisti. Toinen juttu missä pojat oli suureksi avuksi, oli ilotulitus. Ellaahan ollaan totutettu paukkuihin pennusta pitäen, jotta tytöstä ei tule paukkuarkaa. Kesälomallakin mailla paukuteltiin kiinalaisia pommeja niin, että naapurin emäntä oli varma että hänen kissansa joutui piipun eteen. Pohdin vaan nyt että mitenkähän mahtaa käydä, kun tyttö on ollut normaalia säikympi valeraskauden aikana.
Meillä oli alueella isompi ilotulitus kahdeksan aikaan illalla. Tämän jälkeen käytettiin koiria ulkona pissalla. Kun me ja isommat koirat oltiin ihan cooleja, niin Ellakin tuumi että eihän tässä ole mitään ihmeellistä, vaikka ympärillä paukkuukin. Meidän uusivuosi meni siis hienosti, ei ole paukkuarkoja koiria.

Vuoden ensimmäisenä päivänä suunnattiin koko porukalla pitkälle metsälenkille. Lapsetkin olivat todella reippaita, kun jaksoivat kulkea mukana hangesta huolimatta.

Väiski ja Ella metsässä

 

 

Lumessa kahlausta

 

Väinämöinen kroolaa...

Kukahan tuolta tulee...?

Lipposet metsäretkellä

Vilma uupui

 

Häh?

Ellan tassut olivat tässä vaiheessa aivan lautasina, kun lumi oli jäätynyt tassunpohjiin kokkareiksi, joten piti huilata...

 

Perhepotretti lumisessa metsässä

Palatakseni vielä viime vuoteen... On yksi asia yli muiden, ja se on tämä meidän pikku prinsessa. Vuosi sitten mietittiin, että tuleeko Raisa kantavaksi, ja saadaanko meille kauan kaivattu narttupentu. Keväällä sitten Ella tuli ja sulatti välittömästi meidän, ja myös naapuruston sydämet suloisella olemuksellaan. Siitä saakka ollaan tehty kovasti töitä, jotta tenavasta tulisi hyvä koirakansalainen - ja vaikka välillä tuntuukin vaikealta, niin toisinaan on pakko todeta, että on se tuo meidän Ella vaan hieno tyttö!

Ilman apua tästä ei ole selvitty: Erityiskiitokset tuesta, opastuksesta ja neuvoista Ellan kasvattajalle ja kouluttajallemme, Tiina Jankalle.

Lämpimät kiitokset ansaitsevat myös Merja ja Jarkko; Ellan hoidosta, tuesta ja neuvoista. Jarkon osaaminen tulee vielä kovasti tarpeeseen, kunhan päästään metsästykseen liittyvien harjoitteluiden pariin. Saattaapi olla että ensi syksynä saatte nähdä senkin ihmeen, että tulemme metsästyslomalle mukaan. 

Kiitos myös treenikavereille. On ollut ihana huomata, että emme ole ongelmiemme kanssa yksin =o) Teidän kanssanne on mukava harjoitella ja edetä "vauvaryhmässä".