Ollaan jääty Ellan kanssa nukkua tuhkuttamaan, kun isäntä on lähtenyt töihin. Se se on mukavaa. Kunnon yöunien jälkeen ollaan vedetty tamineet niskaan ja lähdetty oikein pitkälle lenkille. Maahan on satanut lunta urakalla, joten pikku spanielin maha viistää hankea kun mennään pellolla. Metsässä lunta on aavistuksen verran vähemmän, joten siellä on helpompi liikkua.
Eilen aamulla pohdiskelin että peuroja ei ole näkynyt sitten lumentulon. Kahlasin umpihangessa polkuja luoden ja puuskutin kuin höyryveturi. Iltapäivälenkillä mentiin alkumatka samaa jälkeä - ja mitä vanhat silmäni näkivätkään: peura pirulainen oli laiskuuttaan kulkenut luomaani polkua pitkin! Ihan tuoreet jäljet minun jälkien päällä, ja pitkän matkaa! Kyllä siinnä Elmerin nenä viisti maata pitkin, kun jälkiä seurattiin.
Metsässä ei nähty juurikaan kauriin tai peuran jälkiä, Pupujussit olivat pomppineet pitkin ja poikin. Ihmisetkin ovat karttaneet metsää, joten saimme kulkea ihan rauhassa. Metsä olikin uusinut kasvonsa niin, että minunkin piti ottaa koordinaatit uusiksi tien kautta.
Tällä viikolla käytiin myös ensimmäistä kertaa jäällä. Sinne uskalsi mennä varovasti, kun jäällä oli enemmänkin porukkaa. Ollaan yritetty pitää koira poissa heikoilta jäiltä, ettei tarvitsisi ryhtyä hengenpelastajaksi, ja ollaankin onnistuttu hyvin. Pentu ei nähkääs millään uskonut, että jää voisi olla turvallinen paikka. Emäntä oli jäällä, kuten myös isäntä, ja vieras setä pilkillä, mutta Elmeri katsoi tilannetta laiturilta. Tilanne harmitti pentua kovasti, piti oikein ääntä pitää. Yritettiin houkutella tyttöä, mutta pikku spanieli oli sitä mieltä että jää ei ole hyvä paikka. Kävelin siis takaisin laiturille, ja nostin tytön jäälle. Laskuvaiheessa tyttö pyristeli vähän vastaan, että ei saakutirallaa tästä hyvä seuraa. Sitten tassut kohtasi jään, ja tilanne oli taas hallussa. Pentu lähti juoksentelemaan jäälle niin että tassut vaan liukui. Voi mikä elämisen riemu!
Äitee ja tytär, Raisa ja Ella, harjoittelevat paikalla oloa.
Tänään meillä oli ohjelmassa ekat TOKO treenit. Katsottiin alkeita yhdessä Tiinan ja Ellan äiskän, Raisan, kanssa. Ella käyttäytyi suhteellisen hyvin noin yhdeksänkuiseksi koiraksi, mitä nyt jotain karkailuja tapahtui. Moni asia meni kuitenkin hienosti, tätä lajia kun ei ole harrastettu. Ja omasta suorituksestani - no, sanotaan nyt vaikka niin että tarkkuutta vaativat tehtävät ei ehkä ole minun parasta osaamistani, mutta ainahan sitä voi yrittää.. Olen tässä pohdiskellut että pitää varmaan luopua Ellan kutsumisesta pennuksi. Naapuriin on nähkääs muuttanut kertakaikkisen suloinen kooikerhondje pentu. Siihen verrattuna meidän Elmeri on jo iso tyttö. Onneksi niin, on nimittäin paljon mukavampaa olla koiran kanssa joka jo osaa asioita. Ja kotiintuleminenkin on kaksin verroin kivempaa, kun ei tartte ekana käydä luuttuamaan ilopissoja ;o)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti